Berlinale.

Rakkahat. Kuten tiedätte olen elämässäni ehtinyt innostua melkomoisen monesta alasta. Yksi harrastus on kuitenkin säilynyt matkan varrella menossa mukana ja otsikosta arvannettekin mistä puhun. Elokuviin ja yleisestikin kulttuuriin hurahtaneelle Berliini on taivas! Vastikään päättyneen Berlinalen tarjonta esimerkiksi jättää monet muut elokuvafestivaalit kauas taakseen. Festarit kestävät noin puolitoista viikkoa ja sen aikana lähes kaikki Berliinin elokuvateatterit on varattu vain festarielokuvien esittelyyn. Olin etukäteen kuullut useita varoituksia ja kauhukertomuksia siitä, kuinka elokuviin lähestulkoon mahdotonta saada lippuja ilman tuntien jonotusta aamuyön kaatosateessa, mutta todellisuudessa piletit irtoavat varsin helposti, jos on valmis näkemään muutakin kuin kilpailusarjan elokuvia ensi-illassa. Ilmestymällä teatterille paria tuntia aikaisemmin (aina ei tarvitse vaivautua niinkään aikaisin) lippukassalle pitäisi lipun ostaminen olla lasten leikkiä. Hintakaan ei päätä huimaa. Opiskelijoille lippu irtoaa kolmella ja puolella eurolla ja myös ulkomaiset opiskelijakortit hyväksytään.

Ilmaista huvia sen sijaan on näyttelijöiden ja tuomariston julkkisjäsenten (tänä vuonna Tilda Swinton) bongaus. Itse en jaksanut pahemmin punaisen maton liepeillä roikkua, mutta onnekkaimmat saattoivat bongata ainakin Keanu Reevesin, Demi Mooren ja sen siipan Ashton Kutcherin. Keanun missasin vahingossa (snif) ja Demiä en kylmässä jaksanut odotella. Olen nähnyt Malibu Barbieita aikaisemminkin. Itse leffoja en etukäteen juurikaan tutkiskellut vaan marssin vain suoraan läheiselle teatterille ja ostin lipun elokuvan nimen perusteella. Tällä taktiikalla näin monentasoisia elokuvia moninaisista maista. Osa oli erinomaisia ja osa… noh sanotaan nyt vaikka erilaisia. Kultaisen karhun nappasi muuten tänä vuonna perulais-espanjalainen "La teta asustada". Itse en sitä tietenkään nähnyt, mutta elokuva tulee varmasti ns. normaalilevitykseen piakkoin. Seuraavassa lyhyt katsaus itse näkemiini pätkiin. Luvassa siis pisin postaus tähänastisista…

Double Take
Tämä Johan Grimonprezin jokseenkin kokeellinen elokuva yhdisti vanhoja arkistopätkiä, Hitchcockin elokuvia ja dokumenttia kokonaisuudeksi, joka peilasi kylmän sodan vastakkainasettelua vanhan jännityksen mestarin elokuvien kautta. Päästyäni sisään leffaan se osoittautui oikeastaan oikein kelvolliseksi elokuvaksi. Elokuvan päätteeksi ohjaaja oli paikalla vastaamassa yleisön kysymyksiin ja niitähän tästä monisyisestä elokuvasta riitti esitettäväksi. Selitysten jälkeen teki mieli marssia lippukassalle ja ostaa lippu elokuvan iltanäytökseen. Sen verran jäi vielä hampaankoloon…

Fucking Different Tel Aviv
Tämä israelilainen hepreaksi puhuttu elokuva edusti festivaalien pakollista vähemmistöelokuvaa. Pätkä koostui kahdestatoista eri ohjaajan tarinasta Tel Avivin homoyhteisössä. Mukaan mahtui hyvin eritasoisia pätkiä aina loistavista täysin tekotaiteellisiin Taikin pääsykoetöihin asti. Sääli sinänsä, koska osasta tarinoista olisi voinut irrota paljon enemmänkin. Varsinkin naisten välisiin suhteisiin keskittyneet pätkät olivat todella yliseksualisoituja ja vaikuttivat välillä enemmän kouluikäisen fantasioilta kuin elokuvafestivaalien teokselta. Osin siis aivan kamalaa scheissea.

Katalin Varga
Tämä Peter Stricklandin unkarialais-romanialainen elokuva oli ainoa näkemäni kilpailusarjassa mitellyt teos. Kyseessä oli melko perinteinen tarina naisen taistosta oikeuden puolesta maskuliinisessa yhteisössä. Ei sinänsä mitään uutta, mutta kauniit maisemat ja sen mukainen kuvaus jaksoivat ainakin allekirjoittanutta viihdyttää. Ei mikään Feel good –pätkä, mutta niitäpä meidän eurooppalaisten leffat harvoin ovat. Onneksi.

An Englishman in New York
Tiedätteko Quentin Crispin? En minäkään tiennyt ennen tätä elokuvaa. Tositapahtumiin perustuva leffa seuraa englantilaisen Quentinin elämää tämän muutettua vanhalla iällä tähdeksi keskelle New Yorkin värikästä homoyhteisöä. Leffa ei olisi ollut muuta kuin jälleen yksi elämäkertaelokuva ilman John Hurtin suoritusta Quentininä. Voitte uskoak, että yleisö oli taivaassa, kun näytöksen jälkeen sekä Herra Hurt, että ohjaaja Richard Laxton marssivat lavalle vastaamaan yleisön kysymyksiin. Tietenkään en silloin keksinyt mitään järkevää… Berlinalessa esitettiin myös Crispin elämään perustuva dokumenttti ”Resident Alien” sekä Quentinin aikoinaan maineeseen nostanut ”The Naked Civil Servant”. Tutustukaa!

Laskar Pelangi (Rainbow Troops)
Tämä Riri Rizan ohjaama indonesialainen elokuva osoittautui oikein söpöksi ilmestykseksi. Taistelu pienen kyläkoulun puolesta ei sinänsä ole mitenkään omaperäinen kuvaus, mutta kauniissa ympäristössä kauniisti kuvattuna tarina jaksoi kuitenkin kantaa leffan läpi. Kerrankin lahjakkaiden lapsinäyttelijöiden ansiosta pieni pateettisuuskin annettakoon anteeksi. Enpä ihmettelisi, vaikka leffa tulisi Suomeenkin asti.

Snijek (Snow)
Aida Begićin ohjaus oli draamallinen kuvaus pienestä olemassaolostaan taistelevasta kylästä (kuulostaako tutulta?), jonka asukkaat pyrkivät jatkamaan normaalia elämää, vaikka kylä onkin menettänyt kaikki miehensä taisteluissa. Melko perinteinen kuvaus yhteisöstä ja vahvoista naisista sodan aiheuttamien traumojen keskellä. Toinen luultavasti myös Helsinkiin rantautuva elokuva.

Hans im Glück
Ainoa näkemäni saksalainen elokuva oli Claudia Lehmanin hullunkurinen dokumentti punklaulaja Hansin värikkäästä elämästä DDR-ajoista aina nykypäivään asti. Jos ei muuta, niin leffa toimi mainiona perehdytyskurssina itäberliiniläiseen aksenttiin. Englanninkielisen tekstityksen avulla, elokuvan kuiva huumori upposi kuitenkin ulkomaalaiseenkin.


Voitte olla varmoja, että allekirjoittanut varaa itselleen ensi vuoden helmikuussa viikon lomaa, jonka aikoo viettää elokuvan ihmemaassa. Festariviikko hurahti ainakin nyt kuin siivillä ja jäljelle jäi vain hirvittävä nälkä nähdä lisää. Samalla normaalia elokuvavalikoimaa tutkaillessa en voi kun surra leffateattereissa normaalisti näytettävien pätkien tasoa. Ei tekisi varmaan pahaa isoille teattereillekaan hankkia välillä muitakin kuin Hollywoodin tai Saksalaisten ”supertähtien” tuotantoa. Itse juuri Benjamin Buttonin nähneenä, en voi todeta kuin ”voi jeesus”. Onneksi täältä Berliinistä löytyy hieman ”vaihtoehtoisempiakin” teattereita ja kotona Helsingissä odottaa iki-ihana ja rakas Orion.

Leffaelitistin terveiset,
LKK

Dresden.

Hallo Leute!

Parisen viikkoa sitten olin parin päivän minilomalla Dresdenissä ja tässä kuva-aineistoa kyseiseltä matkalta. Mahtuupa sekaan otos myös viikonloppuisesta Hertha BSC vs. Bayern München pelistä. Stadionilla oli päälle 60.000 ihmistä ja meteli sen mukainen...

Aivan takuulla maailman pisin spora. Pakko olla. Hervoton mato.

Vanhaa Dresdeniä. Tällaisia taloja on siellä vaikka muille jakaa.

Yksi tuhansista kellotapuleista tai muista epämääräisistä torneista.

Tyyppejä katoilla. Koko kaupunki on täynnä valvovia silmiä. Hui!

Joku talo tai jotain. Kuitenkin siis todella vanhaa keskustaa.

Kaupungin kuuluisin nähtävyys. Kirkko. Kuinka yllättävää.

Vanha kunnon Martti, joka on nostettu jälleen takaisin jalustalleen.

Sodassa lähes ehjänä säilynyt lasikupu kultaisine tyyppeineen.

Kirkko paljastui sisältä aivan kammottavaksi pastellihelvetiksi.

Buhahahaaa. Siitäs saat Bayern! peli päättyi Hethalle 2-1. Sääli ;)

Nyt tää lähtis Leipzigiin.

LKK

Das Studium in Berlin.

Lukukauden lopussa on syytä itsetarkasteluun. Kuten olen aikaisemmissa bloggauksissani useasti saattanutkin mainita, Erasmus-opiskelijan elämään mahtuu niin paljon aktiviteetteja, että opiskelulle on aina silloin tällöin vaikeahkoa löytää tarpeeksi aikaa. Kurssit ovat toki kiinnostavia, mutta kun olisi niin paljon muutakin. Karu totuus kuitenkin on se, että ellei yliopisto niin vähintäänkin Kela vaatii myös jonkinnäköisiä suorituksia todisteeksi siitä, että kallisarvoiset opintotuet eivät ole vain kadonneet berliiniläisten kapakanpitäjien pohjattomiin taskuihin vailla minkään näköisiä oppimistuloksia. Kuinka rankan elämänopiskelun ja ah niin ankaran kurssiohjelman saisi tehokkaimmin yhdistettyä? Miten olisi seuraava opinto-ohjelma Berliinissä aikaansa ja stipendirahojaan kuluttavalle opiskelijalle:

Johdatus saksalaisen oluen maailmaan: 5op
Intensiivikurssi suoritetaan missä tahansa läheisessä ravitsemusliikkeessä valvonnan alaisena. Kurssin suorittamiseksi opiskelijan on maisteltava kaikkien Bundeslandien tuotteita ja pystyttävä lopulta myös erottamaan ne toisistaan. Kurssin lopuksi järjestetään sokkokoe.

Tutustuminen klassiseen saksalaiseen kulttuuriin: 10op
Kurssin suorittamiseksi opiskelijan on todistettavasti käytävä konserteissa, oopperassa, teatterissa, elokuvissa ja näyttelyissä tutustumassa saksalaisen taiteen saloihin. Suositellaan Classic Cardin hankkimista ja hyviä unenlahjoja.

Jatkokurssi saksalaiseen kulttuuriin: 3op
Opiskelijan on tutustuttava saksalaisuuden ytimeen opettelemalla tilaamaan Döner-kebab oikein. (Ja, ein Döner mit alles und Salat komplet, bitte) Kurssin haastavana kokeena on reaalielämän tilanteeseen istutettu käytännön koe: Oppilaan tulee lauantaiyönä klo 05.30 tilata Döna ja syödä se ilman sotkua. Ei suositella vasta-alkajille.



Saksalainen kirjallisuus: 5op
Kattava otos saksalaisesta kirjallisuudesta aina Goethesta – das Bildiin. Kurssin läpäistäkseen opiskelijan on valvotussa tilanteessa kyettävä kirjoittamaan Niets... eiku Niezen... eiku Niitsch... No sen filosofityypin nimi oikein.

Luonnollisestikaan kieliopintoja ei tule unohtaa:

Ick warte auf dir –kielikurssi: 3op
Opiskelija tutustutetaan perinteisen kulma-Kneipen vakioasiakaskuntaan ja jätetään heidän raastavan berliininsä armoille koko illaksi. (Jos ei ne datiivit ala tippua paikoilleen, niin jo on kumma.) Kurssin suorittaa, jos ymmärtää illan aikana vähintään kymmenen lausuttua lausetta.

Johdatus turkinsaksan saloihin: 3op
Kurssi suoritetaan seuraamalla aktiivisesti ”Was guckst du” – televisiosarjan jaksoja. Loppukoe suoritetaan suullisena kokeena läheisen Spätkaufin myyjän kanssa.

Elämäähän tänne vaihtoon on kuitenkin tultu opettelemaan. Eikö niin rakkaan Helsingin yliopiston väki? Saattaa näiden lisäksi pari muutakin pistettä irrota…

LKK

Heute Lernen Wir Klingonisch!

Leute! Ensimmäinen tentti ohi, elämä edessä. Ainakin tämän viikon loputtua… Paras tapa valmistautua eiliseen tenttiin oli tietysti riekkua kylillä kaiket yöt. Luonnollisesti.

Perjantaina oli siis erään Erasmus-ystävämme yllätysläksiäiset ja pirskeisiin oli kutsuttu takuulla Berliinin joka ainoa ulkkariopiskelija. Itse (vastuuni tuntevana opiskelijana) poistuin paikalta jo pian puolenyön jälkeen. Ok, saattoi se olla hieman myöhemminkin. Tiesin nimittäin lauantaina edessäni olevan muutama sata sivua politiikan teoriaa. Miksi tehdä sen nyt, minkä voi jättää huomiseen. Viimeinen väläys bileistä oli se kun drinkkejä tehokkaasti keräillyt juhlakalu bondaili vieraidensa kanssa XL-kokoinen kokinhattu päässään. Tarina kertoo, että loput vieraista olivat päätyneen nukkumatin maille vasta selvästi aamun jo sarastettua.

Lauantaina edessä olikin rankka lukutuokio, johon sisältyi odotetusti aimo annos tiskausta ja MTV:n laadukkaita sarjoja. Tuskin muuten maltan odottaa kuka pääsee Parisin parhaaksi ystäväksi, tai kuka lopulta voittaa Flavor Flav'n sydämen omakseen (jälleen). Illalla vuorossa oli kuitenkin aivan ihka oikeaa kulttuuria, sillä Berliinissä järjestettiin nyt 24:nen kerran ”Lange Nacht der Museen” – tapahtuma. Tämä kaksi kertaa vuodessa järjestettävä ilta, avaa museoiden ovet kansalle iltakahdeksasta aina aamukahteen. Tapahtumia, workshopeja ja ties mitä muuta on aina mistä valita. Suoranainen runsaudenpula! Seuraavalla kerralla tiedämme ainakin suunnitella aikeemme tarkasti etukäteen. Tällä kertaa päädyimme musiikki-instrumenttimuseoon, kommunikaatiomuseoon ja loppuillasta eksoottisen Neuköllnin kotiseutumuseoon. Paikasta toiseen huristimme kätevästi iltaa varten varatuilla busseilla.

Soitinmuseossa työntekijät esittelivät erinäköisten ja – kokoisten vempaimien riekuntaa, mutta sokerina pohjalla eräs herra demonstroi mykkäelokuvien ajalta periytyvän erikoistehosteurkujen toimintaa. Haluaa sellaiset! Museossa voi muuten tiettyinä päivinä käydä katsomassa vanhoja mykkäleffoja paikanpäällä säestettynä. Toll! Sinänsä hieman ankean musamuseon jälkeen vuorossa olikin illan todellinen herkkupala: Kommunikaatiomuseo. Nimi saattaa kuulostaa tylsältä, mutta sen ei pidä antaa hämätä. Kyseessä on yksi Berliinin kovimmista museoista. Siellä on robotteja ja kaikkea! Olisittepa vain nähneet kaikki ne sadat pikkupojat ja heidän tasollensa taantuneet aikuiset miehet.

Museoon on kerätty kamaa aina postilaitoksen keksimisestä moderniin teknologiaan. Suomalaiseen teki vaikutuksen erityisesti puhelinhuone, jossa saattoi myös katsella vanhoja kännykkämainoksia. Tiesittekö että, silloin vielä yhdessä onnelliset, Erja ja Mika Häkkinen ovat mainostaneen Saksan televisiossa Motorolaa suomeksi. Mika: ”Lomaterveiset on nyt lähetetty (tekstarilla tietty)”, Erja: ”Hyvä! Sittenhän sulla on aikaa hoitaa puutarha.” Kuten tiedämme, Mika on sitten tuon mainoksen siirtynyt ihan toisiin puutarhoihin. Buhahahahaaa. Ike on kuolematon!

Mutta siis juu, mahtava museo tuo kommunikaatiolle omistettu. Jotta keskustelut eivät jäisi tylsästi vain maan päällisten ihmisten ominaisuudeksi, niin paikka tarjosi myös kursseja (nyt nörtit henkäiskää) Klingonien kielessä. Arvatkaa kuka oli eturivissä ja taisteli tiensä puolentunnin opetukseen: ”Klingonisch für Anfänger”! Se oli uskomatonta. Tunsi itseni supernörttien supernörtiksi, ja uskokaa pois, niitä siihen saliin mahtui lisäkseni muitakin samaa rotua edustavia. Opettelimme mm. hieman perusteita ääntämisestä ja kieliopista. Tiesittekö muuten, että Klingonissa ei ole artikkeleita, prepositioita tai sukuja ’hän’ sanalle. Lisäksi sanan perään voi lisätä merkitystä muuttavia liitteitä paljonkin. Saksalaisten mielestä tämä oli mielettömän hauskaa ja outoa. Suomea äidinkielenään puhuvalle ei niinkään. Opettajanamme toiminut (sinänsä ihan normaali[, jos mahdollista]) tyyppi järjestää muuten kerran vuodessa kansainvälisen Klingon-kielen jättiseminaarin Saarbrückenissä, jos kiinnostaa. Klingonin opettelu ei kuulemma ole sen kummoisempi harrastus kuin esperantonkaan. Yeah right! Sano se kaikille Vulcania tai Borgia opetteleville. Eiku venaa, Borgit ei taida pahemmin puhua. (Miksi mä tiedän tämän!?!)

Taas harhailee ajatus… Mutta siis palatakseni museoiltaan. Viimeisenä matkasimme siis syvälle mystisen Neuköllnin sydämeen, jossa saimme kahden euron pizzan lisäksi kulttuuripläjäyksen kotiseutumuseossa. Monikulttuurinen Neukölln oli valittu näyttämöksi rauhaa edistäville elokuville ja teeman mukaisesti saimme seurata tarinaa Nelson Mandelasta ja häntä vankilassa vuosikymmeniä vartioineesta sotilaasta. ”Goodbye Bafana” ei ollut hullumpi pätkä ja olihan sinä lisäksi Joseph Fiennes. Tyyppi muuten todistaa elokuvassa oikeaksi väitteeni siitä, että mies ei ole mitään, jos se ei pysty pelkkiä sporttaamaan. (Vai mitä Isä?) Päästäksenne jyvälle siitä mistä puhun, katsokaapa tämä kuva.

Megaposauksensa viimein lopettaen,

LKK