Hallo Freunde!
Seikkailut virkavallan valvovien silmien alla jatkuvat. Osa teistä jo lienee kuullutkin tarinan siitä, kuinka olen takuulla koko Berliinin ainoa ihminen, joka on melkein saanut sakot punaisia päin kävelemisestä. Toistettakoon se vielä uudestaan, koska viime viikonloppuna sain lisää syitä inhota hieman lisää näitä kaduilla maleksivia viiksekkäitä ja aivan liian vähän komeita vihreitä miehiä. Tiedän mitä ajattelette: Kyllä! Poliisit pukeutuu täällä vihreään. Pervoa! Ainoastaan kovat jätkät (mellakkapoliisi) pukeutuu mustaan. Uu, kyllä pelottaa!
Joka tapauksessa... Kotini nurkalla on autotie (kato perkele!) ja siinä suojatiellä liikennevalot. Valoilla on hurmaava taipumus palaa punaisena sekä autoille että jalankulkijoille yhtäaikaa. Tämä "varmistusaika" (ettei pikku Jürgen-Günther vaan nyt juokse sen bemarin alle) on sellaisen minuutin mittainen, joten kaikki, siis KAIKKI normaalit ihmiset ylittävät katua jo ennen kuin se pikkuinen Ampelman muuttuu vihreäksi. Näin myös minä. Olisi vaan pitänyt vilkaista taakseni, sillä sielä vaani myös yksi vihreä mies. Viekas ketku sanon minä! Poliisi odotti kunnes valo oli oikeasti vihreä (juntti!) ja juoksi perääni. En tietenkään osannut sanaakaan saksaa. Keskustelu kulki seuraavasti:
Poliisi: Henkilöllisyystodistus kiitos!
Minä: Kun ei nyt ole mukana, ja millä oikeudella ja minkä takia.
P: Kävelitte päin punaisia.
M: Anteeksi vain herra Poliisi, mutta kyllä se oli vihreä (Ok tiesin kyllä ettei ollut, mutta milläs se sen todistaa?)
P: Ei ollut. Kirkkaanpunainen oli! Tästä saa sakot, eikä ole niin halpaa kun luulette!
M: Eipä ole nyt mitään syytä huutaa tai puhua noin epäkohteliaalla sävyllä. Kuulossani ei ole mitään vikaa eikä ymmärryksessäni. Ja valo oli vihreä.
P: (Huomattavasti kohteliaammalla sävylllä) Ei ollut, mutta tällä kertaa selviätte varoituksella. Älkää tehkö sitä enää! Toivotan oikein hyvää päivänjatkoa Teille.
M: Sitä samaa kiitos!
Poliisille propsit siitä, että keskustelu käytiin englanniksi. Pääsinpähän jo siinä vähän tasoihin! No niin mutta sitten viime viikonlopusta. Perjantaina oli siis berliiniläisen bilekulttuurin erikoisin esiintymä: S-Bahn -bileet. Tarkoittaa sitä, että joukko ihmisiä valtaa kaupunkia kiertävästä lähijunasta muutaman vaunun, laittaa musiikin soimaan, korkkaa bisset ja bileet ovat valmiit. Berliinissä tämä ei ole laitonta, sillä musiikkia saa kuunnella ja alkoholiakin juoda kulkuvälineissä. Poliiseilla on vain ikävä tapa lopettaa bileet melko lyhyeen "liian kovan melun takia". Kateellisia ovat! Perjantaina bileet lopetettiin harvinaisen lyhyeen vain puolen tunnin kuluttua, koska massaa oli siinä 300-400 henkeä. Harmiksemme emme ehtineet paikalle ajoissa ja missasimme bileet totaalisesti. Onneksi näitä tulee ja menee.
Epäonnisten junapartyjen jälkeen suuntasimme Charlottenburgiin jättimäisiin WG-bileisiin, joihin oli vain muutamaa minuuttia ennen meitä "kutsuttu" myös virkavalta. Asunnossa oli siinä sata tyyppiä ja meteli kieltämättä aikamoinen. Mysteeriksi jää se kuka oli poliisit paikalle kutsunut, sillä koko talo oli bileissä mukana. Joku katkera sielu kadulta tietysti. Yläkertaan oli pieneen huoneeseen piiloutunut ihmisiä, jotta juhlat olisivat voineet jatkua poliisisetien ja -tätien lähdettyä. Pieleen meni, kun kaikki huoneet tarkastettiin. Hieman naureskellen ja päätään puistellen vanhuspoliisit meidät asunnosta ulos ohjasivat. Jäivätpähän tupakallekin siihen meille nauramaan. Tuskinpa olisivat meillä kotona yhtä rennosti tehtäväänsä suhtautuneet, tosin Berliinissä on varmaan aika muutamat jättipirskeet viikossa hajotettavana melun takia ;)
Näin tämä katkera postaus on kirjoitettu vain osoituksena siitä kuinka virkavalta säännönmukaisesti häiritsee opiskelijoiden (ja muidenkin) bile-elämää. Lähes kaikkiin bileisiin kuulemma vihertäjät jossain vaiheessa tekevät vierailukäynnin. Tänä tarinan samaisena perjantai-iltana näkemääni prosujen katutappeluun eivät kuitenkaan puuttuneet ja Kottbusserilla saa diilata vaikka mummoaan ilman että virkavalta kohauttaa edes kulmiaan. Onko tämä oikeusvaltio!?! Ei, tämä on Berliini.
LKK
tiistai 25. marraskuuta 2008
maanantai 17. marraskuuta 2008
Helmi!
Pikainen postaus osoittaakseni, että olen hengissä viikonlopun jännittävän Länsi-ekskursion jälkeen. On se KaDeWe vaan aikamoinen paikka. Aikamoinen! Ruokaosastolla pystyin suunnistamaan kaikissa käymissäni maissa kaljapullojen perusteella. Surullista, tai sitten ei. "Haa, Mythosta! Sitä join Kreikassa. Ihanaa Baltikaa, se oli se villi ainejärjestöreissu. Nam, Windhoekia! Sitä nautiskeltiin Etelä-Afrikassa." Löytyipä hyllyjen uumenista jopa viimekeväiseltä Etelä-Amerikan -turneeltakin jälkiä. Länsi-Berliinin helmi tarjoilee asiakaskunnalleen myös Kuubalaista Cristallia. Kyllä ihmisten lännessä kelpaa. Toista se on meillä idässä, kun pitää tyytyä pelkkään Berliineriin ja pahimmassa tapauksessa sen vaaleampaan serkkuun Berliner Weißiin (makusiirapilla tai ilman. Molempi pahempi). Hyh!
Olutkulttuurin selvä harrastuneisuuteni tulikin tuossa jo ilmi, mutta olen jälleen kunnostautunut myös muun korkeakulttuurin aloilla. Sunnuntaina kävin ihastelemassa maalia kankailla Alte Nationalgalleriessa ja tänään tutustuin Suomi-instituutin kirjaston valikoimaan. Se se vasta todellinen helmi onkin! Koti-ikävästä ei ole vielä ainkaan kyse, vaan himo saada suomenkielistä luettavaa kasvoi ylivoimaiseksi. Instituutilla on ilmainen kirkjasto, josta saa kuka tahansa käydä lainaamassa suomenkielistä ja Suomesta kertovaa kirjallisuutta. Omaan säkkiini päätyi kirja Pirjo Hassiselta ja lisäksi kokoelma pieniä anekdootteja rakkaasta, rakkaasta Helsingistäni. Olen tähän asti lukenut romsuja enimmäkseen englanniksi, mutta huomaan sen sotkevan saksaani entisestään (tosin olen jo huomannut saksan turmelevan vaikutuksen englantiini. Eräänä päivänä totesin englanniksi. You have right! vrt. saksan Du hast recht! Surullista) . Saksalaiset kaunokirjallisuuden helmet taasen ovat vielä hieman liian vaikeaselkoisia ja ajatustyötä vaativia. Lisäksi kun olen ensin lukenut 30-40 sivua tieteellista dadaa saksaksi, kaipaavat aivoni jotain kaunista ja helppotajuista; toisin sanoen Suomen kieltä mustana valkoisella. Tänään on kyllä parasta jättää lukeminen vielä väliin, koska huomenna on jälleen pieni koe tästä rakkauden kielestä. Nämä rakastavat pieniä testejä ja kokeita. Minä en.
Jauhan loppuviikosta taas lisää skeidaa jos jaksan. Elämä Berliinissä on löytänyt uomansa ja tuntuu siltä, että jännittävää kerrottavaa ei enää helposti löydy. Tämä on tietysti harhaa, sillä koko ajan täällä on jotain menossa. Se ei vaan enää tunnu niin eksoottiselta. Luulen, että kuherruskuukauteni on ohi ja avioliiton arki on alkanut. Mukavaahan tämäkin tuntuu tosin olevan. Nyt kun vielä pientä sutinaa liiton ulkopuolella... "Ja laita tuoppiin sitä punkkua!"
Lieben Gruß,
LKK
Olutkulttuurin selvä harrastuneisuuteni tulikin tuossa jo ilmi, mutta olen jälleen kunnostautunut myös muun korkeakulttuurin aloilla. Sunnuntaina kävin ihastelemassa maalia kankailla Alte Nationalgalleriessa ja tänään tutustuin Suomi-instituutin kirjaston valikoimaan. Se se vasta todellinen helmi onkin! Koti-ikävästä ei ole vielä ainkaan kyse, vaan himo saada suomenkielistä luettavaa kasvoi ylivoimaiseksi. Instituutilla on ilmainen kirkjasto, josta saa kuka tahansa käydä lainaamassa suomenkielistä ja Suomesta kertovaa kirjallisuutta. Omaan säkkiini päätyi kirja Pirjo Hassiselta ja lisäksi kokoelma pieniä anekdootteja rakkaasta, rakkaasta Helsingistäni. Olen tähän asti lukenut romsuja enimmäkseen englanniksi, mutta huomaan sen sotkevan saksaani entisestään (tosin olen jo huomannut saksan turmelevan vaikutuksen englantiini. Eräänä päivänä totesin englanniksi. You have right! vrt. saksan Du hast recht! Surullista) . Saksalaiset kaunokirjallisuuden helmet taasen ovat vielä hieman liian vaikeaselkoisia ja ajatustyötä vaativia. Lisäksi kun olen ensin lukenut 30-40 sivua tieteellista dadaa saksaksi, kaipaavat aivoni jotain kaunista ja helppotajuista; toisin sanoen Suomen kieltä mustana valkoisella. Tänään on kyllä parasta jättää lukeminen vielä väliin, koska huomenna on jälleen pieni koe tästä rakkauden kielestä. Nämä rakastavat pieniä testejä ja kokeita. Minä en.
Jauhan loppuviikosta taas lisää skeidaa jos jaksan. Elämä Berliinissä on löytänyt uomansa ja tuntuu siltä, että jännittävää kerrottavaa ei enää helposti löydy. Tämä on tietysti harhaa, sillä koko ajan täällä on jotain menossa. Se ei vaan enää tunnu niin eksoottiselta. Luulen, että kuherruskuukauteni on ohi ja avioliiton arki on alkanut. Mukavaahan tämäkin tuntuu tosin olevan. Nyt kun vielä pientä sutinaa liiton ulkopuolella... "Ja laita tuoppiin sitä punkkua!"
Lieben Gruß,
LKK
torstai 13. marraskuuta 2008
Soittakaa Paranoid! Jos löydätte nuotit.
Hei ystävät ja pahoitteluni hiljaiselosta. Olen ollut tuhansien yhteyksien maassa Suomessa, mutta en saanut itseäni kirjoittamaan edes yhtä vaivaista blogipostausta. Ainejärjestön vuosia värkätyt bileet olivat tosiaan lauanataina ja eihän niitä nyt voinut jättää väliin. Kallis paukku siitä tuli, mutta lämpimät kiitokset sponsoreilleni. Bileet olivat mahtavat ja oli enemmän kuin huippua nähdä kavereita tämän valtaisan pitkän eron (öhöm 2kk...) jälkeen.
Viikonlopun kohokohtiin täytyy lukeutua tietysti myös ihkauuden Bondin fiilistely. Kyllä se Daniel vaan on HEIß! Tunnustan myös tankanneeni aika tehokkaasti suomalaista maitoa, kahvia ja mamman lihapullia. Tuliaisiksi tuoduista suklaalevyistäkin on jäljellä enää yksi... Jakakoot ulkkarit sen toisen! Takaisin tänne Berliiniin saavuin siis maananatai-iltana ja juoksi tietysti lähestulkoon suoraan kentältä Simon-Dach-Straßelle ja Dachkammeriin kavereita tapaamaan. Pikkuisessa yhteisössämme oli ollut suurta draamaa viikonloppuna ja halusin toki heti kuulla kaiken likaisimpiakin yksityiskohtia unohtamatta.
Tiistaina Neiti Pee houkutteli mukaansa konserttiin länteen (kyllä olen käynyt myös siellä). Berliinin taidekorkeakoulun orkesteri soitti yhdessä Berliinin sinfoniaorkesterin kanssa parin tunnin ilmaiskonsertin koulun tiloissa. Tilaisuuden keski-ikä lähenteli seitsemääkymmentä, joten tunsin olevani kuin kala vedessä, varsinkin kun saavuin paikalle kiireessä, shorle kädessä ja suu täynnä BK:n Whopperia. Konsertti oli kuitenkin erinomainen eikä sisältänyt liian vaikeaselkoisia kappaleita sivistymättömälle maulleni. Neiti Pee oli kuullut konsertista taannoisissa yrttikauppabileissä unkarilaiselta Erasmus-opiskelijalta, joka opiskelee tämän vuoden kyseisessä taidekorkeakoulussa. Hämmästyksemme olikin melkoinen, kun samainen pikkumies marssi konsertin aluksi kapelimestarin paikalle johtamaan konsertin ensimmäisen osan. Oli sitten unohtanut mainita oman roolinsa tuotannossa. Eipä siinä mitään, hyvinhän tuo meni, vaikka hieman erilaisissa tunnelmissa tällä kertaa hänet näimmekin ;) Konsertin lopuksi saimme kuulla vielä encorenkin. Ei kylläkään Sabbathia...
Loppuviikko on mennyt/menee artikkelien lukemisessa ja ennen kaikkea niiden etsimisessä. Eilen käytin 2,5 tuntia etsiessäni yliopiston kirjastoista (saksalainen kirjastointijärjestelmä on aivan hanurista) yhtä vaivaista opusta. Omassa kirjastossamme se oli paikalla, mutta koska saksalaisissa kirjastoissa jokaista teosta on maksimissaan se yksi ainokainen kappale, niin sitäpä ei paikaltaan löytynyt. Täällä kirjoja saa lainata korkeintaan yhdeksi yöksi ja tämä johtaa siihen, että kirjastossa on epämääräinen hyllyllinen kirjoja, joita opiskelijat varaavat omaan käyttöönsä. Kirjat ovat hyllyssä aivan sekaisin ja jokaisen välissä on Frau sen tai Herr tämän kirjoittama lappunen "Tarvitsen tätä ensi viikon loppuun. Ei saa ottaa". Lopputuloksena kukaan ei löydä kirjastoista mitään ja vaikka onnella löytäisikin niin se on takuulla "varattu" jollekin toiselle.
Noh, lopulta löysin oman kirjani juristien talosta, jossa luonnollisesti sijaitsee myös kasvatustieteellisen kirjasto. Oikeustieteellinen tiedekunta sijaitsee myös luonnollisesti täysin eri puolella kampusta. Luonnollisesti. Ongelmana oli vain aluksi sisäänkäynnin löytäminen ja tämän jälkeen kyseisen teoksen kopioiminen sivu sivulta. Kopioida voi ainoastaan kyseisen tiedekunnan kopiokortilla, jonka saa ostettua ainoastaan automaatista, joita on ainoastaan yksi kappale koko talossa. Teknologian kehityksen kukkasena automaatti hyväksyy ainoastaan tasan viiden euron maksun ja ainoastaan vain yhden tai kahden euron kolikoina. Joustavaa. Tässä vaiheessa meinasi raivo puskea pintaan, varsinkin kun olin ensi joutunut jättämään käsilaukkuni (20x30 cm) lukolliseen kaappiin ja lainaamaan kirjan ulos kirjastosta tunnin kestävällä lainalla, koska kopiokone sijaitsee kirjaston viereisessä huoneessa eikä samoissa tiloissa. Lainaa varten jouduin luonnollisesti täyttämään lapun nimineen, opiskelijanumeroineen ja luonnollisesti myös kirjan koodilla varustettuna. LUONNOLLISESTI!
Minulla on aika ikävä omaa opiskelijakirjastoamme ja samalla myös omaa opiskelujärjestelmäämme. Täällä opiskelijat lukevat todella harvoin kokonaisia teoksia, vaan lähes kaikki opetusmateriaali on koostettu artikkeleista. Suurin osa opettajista kerää täällä kurssin materiaalin pinoon, jonka saa sitten läheisestä kopiokaupasta lunastaa itselleen 10-30 euron hintaan. Toiset tekevät kansion valmiiksi kirjastoon, missä sen voi itselleen sitten kopioida edulliseen hintaan 5cnt/kopio (ryöstöä!). Torstain kurssin opettajani ei kuitenkaan ole tehnyt kumpaakaan, sillä seurauksella että viime viikon artikkelia ei ollut löytänyt kukaan. Käytän siis saman verran aikaa tekstien hakemiseen kuin niiden lukemiseen. Erittäin tehokasta! Onneksi Berliini on muuten niin ihana kaupunki. Ilman sen viehätystä ja kaikkia tapaamiani ihania ihmisiä saattaisin menettää uskoni siihen, että lopulta asiat järjestyvät.
Tästä postauksesta tuli nyt kunnon avautumista, mutta tämä on ollut huono viikko. Kaikki asiat tökkivät ja minulla on kamala ikävä ihmisiä, jotka eivät ole täällä tai jotka ovat jo lähteneet. Onneksi tänään oli kaunis ilma ja BVG:n täti oli herttainen. Muistin miksi olen rakastunut tähän kaupunkiin.
LKK
Viikonlopun kohokohtiin täytyy lukeutua tietysti myös ihkauuden Bondin fiilistely. Kyllä se Daniel vaan on HEIß! Tunnustan myös tankanneeni aika tehokkaasti suomalaista maitoa, kahvia ja mamman lihapullia. Tuliaisiksi tuoduista suklaalevyistäkin on jäljellä enää yksi... Jakakoot ulkkarit sen toisen! Takaisin tänne Berliiniin saavuin siis maananatai-iltana ja juoksi tietysti lähestulkoon suoraan kentältä Simon-Dach-Straßelle ja Dachkammeriin kavereita tapaamaan. Pikkuisessa yhteisössämme oli ollut suurta draamaa viikonloppuna ja halusin toki heti kuulla kaiken likaisimpiakin yksityiskohtia unohtamatta.
Tiistaina Neiti Pee houkutteli mukaansa konserttiin länteen (kyllä olen käynyt myös siellä). Berliinin taidekorkeakoulun orkesteri soitti yhdessä Berliinin sinfoniaorkesterin kanssa parin tunnin ilmaiskonsertin koulun tiloissa. Tilaisuuden keski-ikä lähenteli seitsemääkymmentä, joten tunsin olevani kuin kala vedessä, varsinkin kun saavuin paikalle kiireessä, shorle kädessä ja suu täynnä BK:n Whopperia. Konsertti oli kuitenkin erinomainen eikä sisältänyt liian vaikeaselkoisia kappaleita sivistymättömälle maulleni. Neiti Pee oli kuullut konsertista taannoisissa yrttikauppabileissä unkarilaiselta Erasmus-opiskelijalta, joka opiskelee tämän vuoden kyseisessä taidekorkeakoulussa. Hämmästyksemme olikin melkoinen, kun samainen pikkumies marssi konsertin aluksi kapelimestarin paikalle johtamaan konsertin ensimmäisen osan. Oli sitten unohtanut mainita oman roolinsa tuotannossa. Eipä siinä mitään, hyvinhän tuo meni, vaikka hieman erilaisissa tunnelmissa tällä kertaa hänet näimmekin ;) Konsertin lopuksi saimme kuulla vielä encorenkin. Ei kylläkään Sabbathia...
Loppuviikko on mennyt/menee artikkelien lukemisessa ja ennen kaikkea niiden etsimisessä. Eilen käytin 2,5 tuntia etsiessäni yliopiston kirjastoista (saksalainen kirjastointijärjestelmä on aivan hanurista) yhtä vaivaista opusta. Omassa kirjastossamme se oli paikalla, mutta koska saksalaisissa kirjastoissa jokaista teosta on maksimissaan se yksi ainokainen kappale, niin sitäpä ei paikaltaan löytynyt. Täällä kirjoja saa lainata korkeintaan yhdeksi yöksi ja tämä johtaa siihen, että kirjastossa on epämääräinen hyllyllinen kirjoja, joita opiskelijat varaavat omaan käyttöönsä. Kirjat ovat hyllyssä aivan sekaisin ja jokaisen välissä on Frau sen tai Herr tämän kirjoittama lappunen "Tarvitsen tätä ensi viikon loppuun. Ei saa ottaa". Lopputuloksena kukaan ei löydä kirjastoista mitään ja vaikka onnella löytäisikin niin se on takuulla "varattu" jollekin toiselle.
Noh, lopulta löysin oman kirjani juristien talosta, jossa luonnollisesti sijaitsee myös kasvatustieteellisen kirjasto. Oikeustieteellinen tiedekunta sijaitsee myös luonnollisesti täysin eri puolella kampusta. Luonnollisesti. Ongelmana oli vain aluksi sisäänkäynnin löytäminen ja tämän jälkeen kyseisen teoksen kopioiminen sivu sivulta. Kopioida voi ainoastaan kyseisen tiedekunnan kopiokortilla, jonka saa ostettua ainoastaan automaatista, joita on ainoastaan yksi kappale koko talossa. Teknologian kehityksen kukkasena automaatti hyväksyy ainoastaan tasan viiden euron maksun ja ainoastaan vain yhden tai kahden euron kolikoina. Joustavaa. Tässä vaiheessa meinasi raivo puskea pintaan, varsinkin kun olin ensi joutunut jättämään käsilaukkuni (20x30 cm) lukolliseen kaappiin ja lainaamaan kirjan ulos kirjastosta tunnin kestävällä lainalla, koska kopiokone sijaitsee kirjaston viereisessä huoneessa eikä samoissa tiloissa. Lainaa varten jouduin luonnollisesti täyttämään lapun nimineen, opiskelijanumeroineen ja luonnollisesti myös kirjan koodilla varustettuna. LUONNOLLISESTI!
Minulla on aika ikävä omaa opiskelijakirjastoamme ja samalla myös omaa opiskelujärjestelmäämme. Täällä opiskelijat lukevat todella harvoin kokonaisia teoksia, vaan lähes kaikki opetusmateriaali on koostettu artikkeleista. Suurin osa opettajista kerää täällä kurssin materiaalin pinoon, jonka saa sitten läheisestä kopiokaupasta lunastaa itselleen 10-30 euron hintaan. Toiset tekevät kansion valmiiksi kirjastoon, missä sen voi itselleen sitten kopioida edulliseen hintaan 5cnt/kopio (ryöstöä!). Torstain kurssin opettajani ei kuitenkaan ole tehnyt kumpaakaan, sillä seurauksella että viime viikon artikkelia ei ollut löytänyt kukaan. Käytän siis saman verran aikaa tekstien hakemiseen kuin niiden lukemiseen. Erittäin tehokasta! Onneksi Berliini on muuten niin ihana kaupunki. Ilman sen viehätystä ja kaikkia tapaamiani ihania ihmisiä saattaisin menettää uskoni siihen, että lopulta asiat järjestyvät.
Tästä postauksesta tuli nyt kunnon avautumista, mutta tämä on ollut huono viikko. Kaikki asiat tökkivät ja minulla on kamala ikävä ihmisiä, jotka eivät ole täällä tai jotka ovat jo lähteneet. Onneksi tänään oli kaunis ilma ja BVG:n täti oli herttainen. Muistin miksi olen rakastunut tähän kaupunkiin.
LKK
tiistai 4. marraskuuta 2008
Grüß Gott! Mir san aus Bayern.
Talvi on saapunut Berliiniin! Täällä talvi aloitetaan suomalaiseen tapaan kalenterin eikä säätilan mukaan, joten lauantaina berliiniläisten henkinen lämpömittari pamahti pakkasen puolelle. Talven tulolla on seurauksena ainostaan se, että kaikki kapakat tarjoilevat Glühweinia ja että talvivaatteet siirtyvät pian alennuskorin puolelle. Molemmat sopivat allekirjoittaneelle kuin curry-kastike makkaralle.
Syksyn loppua juhlittiin railakkaasti yhdysvaltalaisen ystävämme järjestämissä Halloween-juhlissa viime perjantaina. Kiitos vain Herra Peelle. Kuten otsikostakin ilmenee esinnyimme yhdessä Herra Ämmän ja Neiti Ällän kanssa baijerilaisena uskovaisperheenä. Naamakirjasta saattanette löytää piakkoin paljastavaa kuvamateriaalia ja kiitos siitä kuuluu taas Herra GeeJiille. Itse olin Hildegard, ahkera kotirouva, joka edusti olueenmenevän miehensä Alfonsin (Alfons trinkt kein Wein!) ja tyhjäpäisen lapsensa Marien kanssa tämän eteläisimmän Bundeslandin hienoimpia ominaisuuksia: alkoholismia, kiihkouskovaisuutta ja käsittämätöntä murretta (kts. otsikko: Wir sind aus Bayern). Olimme luonnollisesti menestys bileissä, mutta baarissa vasta riemu repesikin. Onneksi berliiniläiset ovat tottuneet näkemään kaikenlaista. Tähän sisältyy mm. baarissa pöydillä tanssinut seitsemänkymppinen ukkeli, joka muistutti parrassaan ja karvahatussaan erehdyttäyästi pakkasukkoa. Ukkeli tamppasi menemään itseään viisikymmentä vuotta nuorempien seassa aamukuuteen saakka samalla kun aina välillä puhalteli saippuakuplia. Toistan: Berliinissä tottuu kaikennäköiseen hullutukseen.
Hullutuksesta ja tottumisesta tulikin mieleeni, että edellisessä postauksessani mainittu kotitaloni tissibaari taitaa harjoittaa myös hieman muuta toimintaa. Eilen palattuani ihan ihmisten aikaan kotiin jazz-keikalta, näin kuinka joku baarin itäihmeistä viehkeästi kiehnäten saatteli jotain vähemmän viehkeää äijää baarin sisäovea vastapäätä sijaitsevaan asuntoon. Tuskinpa setä oli ihan henkisillä ominaisuuksillaan parikymppisen tyttelin mukaansa napannut. Mikäpäs siinä sitten muuta kuin, että: "Guten Abend noch" ja pokkana ohi oman rapun suojiin hihittelemään. Laillistahan tuo täällä on, että Grüß Gott vaan kinkkisestä Berliinistä.
Nyt tämä pikainen postaus on lopussa ja suuntaan nokkani kohti kotia. Pitää siivota hieman ennen kuin ihmiset saapuvat kämpilleni kannustamaan Obaman voittoon. Onneksi huomenna on vapaata...
Tschüsi!
LKK
Syksyn loppua juhlittiin railakkaasti yhdysvaltalaisen ystävämme järjestämissä Halloween-juhlissa viime perjantaina. Kiitos vain Herra Peelle. Kuten otsikostakin ilmenee esinnyimme yhdessä Herra Ämmän ja Neiti Ällän kanssa baijerilaisena uskovaisperheenä. Naamakirjasta saattanette löytää piakkoin paljastavaa kuvamateriaalia ja kiitos siitä kuuluu taas Herra GeeJiille. Itse olin Hildegard, ahkera kotirouva, joka edusti olueenmenevän miehensä Alfonsin (Alfons trinkt kein Wein!) ja tyhjäpäisen lapsensa Marien kanssa tämän eteläisimmän Bundeslandin hienoimpia ominaisuuksia: alkoholismia, kiihkouskovaisuutta ja käsittämätöntä murretta (kts. otsikko: Wir sind aus Bayern). Olimme luonnollisesti menestys bileissä, mutta baarissa vasta riemu repesikin. Onneksi berliiniläiset ovat tottuneet näkemään kaikenlaista. Tähän sisältyy mm. baarissa pöydillä tanssinut seitsemänkymppinen ukkeli, joka muistutti parrassaan ja karvahatussaan erehdyttäyästi pakkasukkoa. Ukkeli tamppasi menemään itseään viisikymmentä vuotta nuorempien seassa aamukuuteen saakka samalla kun aina välillä puhalteli saippuakuplia. Toistan: Berliinissä tottuu kaikennäköiseen hullutukseen.
Hullutuksesta ja tottumisesta tulikin mieleeni, että edellisessä postauksessani mainittu kotitaloni tissibaari taitaa harjoittaa myös hieman muuta toimintaa. Eilen palattuani ihan ihmisten aikaan kotiin jazz-keikalta, näin kuinka joku baarin itäihmeistä viehkeästi kiehnäten saatteli jotain vähemmän viehkeää äijää baarin sisäovea vastapäätä sijaitsevaan asuntoon. Tuskinpa setä oli ihan henkisillä ominaisuuksillaan parikymppisen tyttelin mukaansa napannut. Mikäpäs siinä sitten muuta kuin, että: "Guten Abend noch" ja pokkana ohi oman rapun suojiin hihittelemään. Laillistahan tuo täällä on, että Grüß Gott vaan kinkkisestä Berliinistä.
Nyt tämä pikainen postaus on lopussa ja suuntaan nokkani kohti kotia. Pitää siivota hieman ennen kuin ihmiset saapuvat kämpilleni kannustamaan Obaman voittoon. Onneksi huomenna on vapaata...
Tschüsi!
LKK
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
