Koulua. Was?

On käynyt niin, että laiskuuteni on saanut minut vihdoin kiinni ja minun täytyy nyt korvata aikaisempi vetelyyteni muutaman päivän rankalla opiskelulla. Tähän sisältyy luonnollisesti paljon siivousta kotona, Facebookkia, blogien kirjoittelua, MTV Deutschlandin seuraamista ja hieman tiskausta. Helsingissä saan yleensä luettua todella hyvin kirjastolla, mutta täälläpä se ei olekaan niin yksinkertaista. Koska minulla ei ole kotona nettiä, niin aina on tottakai pakko raahata läppäri mukaan koulun w-lanin piiriin... Tämä tarkoittaa, että kirjastolla käytän kaiken aikani youtubessa lukemisen sijaan. Tehokasta.

Ensi viikolla on siis kaksi isohkoa tenttiä ja motivaatio opiskeluun on nollassa. Sinänsä ei mitään uutta, mutta Suomessa olen aina saanut puristettua itsestäni sen verran irti, että olen selviytynyt tehtävistäni kunnialla. Täällä Berliinin houkutusten keskellä en olisi niinkään varma. Lukemiseen varattuna viikonloppuna esimerkiksi on: Swing-party Potsdamissa, Herra Jiin yllätysjuhlat, museoiden yö... Lue tässä nyt sitten politiikan teoriaa. Onneksi yhteistyö oppilaiden kesken toimii täällä todella hyvin ja kaikki lähettelevät toisilleen muistiinpanojaan koealueen eri osioista. Voisi kotonakin ottaa oppia tästä!

Mutta juu. Kuuluu tänne muutakin kuin koulua (ylläri). Neiti Koo sai kunnian olla ensimmäinen vieraani Berliinissä ja viikonloppu ja alkuviikko kuluikin rattoisasti turisteillen ja kahviloissa lojuen. Kävimme tietysti myös elokuvissa katsastamassa odotetun Tom Cruise -elokuvan. Se oli juuri niin kova, kun olin odottanutkin. Kaikki hyvät tyypit (including Tomppa) puhuivat tietty täydellistä englantia ja kaikki pahat natsit mitä törkeimmillä saksalaisilla aksenteilla. Priceless!

Ottakaapa muut tästä mallia ja varailkaa niitä lentolippuja tälle puolelle Itämerta. Huhtikuun lopulle saa vielä kohtisedullisia piljettejä.

LG
LKK

Uu Mamacita!

Ystävät. Maailmassa on paljon turhia julkkiksia (Tuksu Tukiainen), oikeita julkkiksia (Litti Litmanen), tähtiä (Tila Tequila) ja supertähtiä (Pittin Bradi). Maailmassa on kuitenkin vain yksi ja ainoa, ihan oikea tähtien supernova: Tom Cruise. Ihmettelette varmaankin miksi näin pitkän tauon jälkeen blogia päivittäessäni käytän aikaa tämän istukoita syövän skientologien superjumalan pohdiskeluun, mutta malttia, syy selviää kyllä kunhan maltatte lukea eteenpäin.

Elokuvateattereihin on tulossa Saksan histroriaa käsittelevä elokuva ja fiksuimmat varmaan jo arvaavatkin mistä Hollywoodin suurtuotannosta on kyse. Operation Walküre - Die Stauffenberg Attentat kertoo Hitleriä vastaan suunnitellusta murhayrityksestä, joka ei valitettavasti tainnut mennä ihan putkeen. Tämän varmasti täysin autenttisesti kuvatun tarinan pääroolissa loistaa siis maailman suurin (tai oikeastaan pienin) tähti Cruisen Tomppaliini. Jamppa nähdään elokuvan pääroolissa ja koska kyseisen herran näyttelijänlahjat ovat kiltisti sanottuna jokseenkin heikot, niin kaikki keinot ovat elokuvaa tehdessä olleet selvästikin sallittuja: kuvataan isolla rahalla maailman kovimmassa kaupungissa kaikkien mahdollisten jäljelläolevien Natsi-rakennusten edessä (niitä ei muuten Berliinissä ole montaa jäljellä. Olympiastadion, Luftwaffen talo ja Tempelhof. Voitte leffasta varmasti ne bongata), laitetaan taustalle vähän mahtipontista musiikkia, valitaan Tompan rinnalle oikeasti kovan luokan näyttelijälahjakkuus (Kenneth Branagh) ja mitäs vielä keksisi... noh Tomppaliinillehän voisi laittaa vaikka silmälapun niin tulee koko tää "pahanatsijuttu" hyvin esille. Tom esittää kylläkin kai ihan hyvistä... noh mene ja tiedä.

Näin trailerin ensimmäistä kertaa jo ennen joulua ja siitä saakka meillä on kaveripiirissä ollut vain yksi tavoite: Nähdä leffa mahd. pian!!! Koska Tomppis on niin IHQ! Ainoana kiistakysymyksenä on ollut tuo kieli. Neiti Äl haluaa ehdottomasti nähdä mestariteoksen yhtä mestarillisesti saksaksi dubattuna, koska häntä lainaten: "Mikä voisi tehdä näin paskasta leffasta vielä paskemman? Noh se, että Tom puhuu saksaa". Itse haluan kuitenkin ehdottomasti nähdä leffan alkuperäisversiossaan, koska haluan kuulla kuinka kaikki leffaan palkatut saksalaiset näyttelijät (lue: statistit) joutuvat puhumaan englantia korostetun hirveällä saksalaisella aksentilla "Was ar juu sinking?"... Koska muutenhan yleisö ei varmastikaan ymmärtäisi, että he näyttelevät saksalaisia...

No niin, mutta se miksi tästä aiheesta nyt niin kiihkeästi jauhan on siis elokuvan tänään vihdoin koittava ensi-ilta. Kyseessä on kuitenkin joku VIP-superpremiär, eli tavallisilla pulliaisilla ei ole katsomoon mitään asiaa. Kiinnostavaksi tämän maailmanensi-illan kuitenkin tekee se (nyt tytöt pidätelkää hengitystänne...) , että itse TOM CRUISE SAAPUU POTSDAMER PLATZILLE TÄNÄÄN! Arvatkaa vaan ollaanko niin menossa katsomaan, kun se kääpiö hiipii punaisella matolla. Ei saleen kyllä nähdä mitään, kun kaikki viisikymppiset naisfanit tulvii meidän edessä. Se herra kun ei tosissaan oikein väkijoukon yli nouse. Pakko on kuitenkin yrittää.

Jos tähtibongaukseni ei onnistu ja jään ilan valokuvaa tai nimmaria (IIK!) , niin voin aina katsoa koneelta patkiä ajoista kun Tomppa oli vielä nuori ja ah niin hetero...

Tässä suosikkiotokseni teille rakkahat. Enjoy!


LKK

Selluloidia Saksassa.

Rakkaat ystävät. Kuten tiedätte elämääni mahtuu ihastuksia ja fanituksen kohteita enemmän kuin tarpeeksi: Helsinki, Metzelder, fudis, valokuvaus, roskaromaanit.... Yksi kovimmista on kuitenkin tietysti leffat! Ja kuulkaa kun täällä Berliinissä se elävissä kuvissa käyminen on vielä niin paljon halvempaakin. Täällä kun opiskelijoille annetaan alennusta moisesta huvista. Jääpä sitten hieman rahaa vielä ostaa se bisse mukaan sinne teatteriinkin. Voisi Helsinkikin harkita moista käytäntöä. 11 euroa lipusta kun on vaan naurettavan paljon, yleensä vielä luvattoman heikosta tekeleestä.

Mutta siis asiaan: Silverscreen in Germany!

Berliinistä löytyy luonnollisesti pieniä independent-teattereita (kuten ihana Friedrichshainin Intimes) vaikka muille jakaa. Niissä pyörii pienempään levitykseen päässeitä indi-pätkiä ja joskus myös originaaliversioita suuremmista elokuvista. Myös saksalainen elokuva on yleensä hyvin edustettuna. Mahtuupa kaupunkiin kuitenkin myös useita valtavia elokuvakeskuksia a la Tennispalatsi, joissa pääsee nauttimaan uusimmista Hollywood-pläjäyksistä, luonnollisesti saksaksi dubattuina. Mahtuupa multipleksi-kokemukseen Berliinissä muitakin erikoisuuksia, joista aion nyt pahaa-aavistamattomia elokuvakävijöitä varoittaa.

Kuten siis jo ylempänä mainitsin, saavat opiskelijat alennusta kai kolmisenkymmentä prosenttia ja tämän lisäksi jokainen tiistai on niin sanottu Kino-päivä, jolloin kaikki tavallisetkin pulliaiset saavat ko. alennuksen. Lippuja ostettaessa on hyvä kuitenkin huomata, että takarivien paikat ovat euron eturivejä kalliimmat. Köyhemmät saavat siis lähteä aina teatterista niska kipeänä, valkokangasta liian läheltä tuijotettuaan.

Kuten Suomessa myös täällä kuuluu popcorn erottamattomana osana elokuvakokemukseen. Mutta Achtung! Noin 95% kaikesta tarjotusta popcornista on makeaa! Siis sitä kammottavaa toffeehöystöistä shittiä, jota myös Suomessa on yritetty vaivihkaa ruveta syöttämään sen oikean ja alkuperäisen, siis sen suolaisen, sijasta. Onneksi sekä suolan että sokerin maun voi huuhtoa alas kurkustaan oluen pehmoisella pelastuksella. Bisseä saa siis täällä juoda ihan joka paikassa. Myös leffassa. Kaljaa myös mainostetaan ennen jokaisen elokuvan alkua, jotta jano varmasti iskisi. Olutta ei sentään myydä leffasalissa sisällä, toisin kuin jäätelöä. Ennen jokaista elokuvaa tulee myös jäätelömainos, jonka jälkeen verhot menevät kiinni ja valot syttyvät. Saliin saapuu kannettavaa pakastinta mukanaan raahaava tyyppi, joka huutaa aina saman lauseen: "Olisikohan kellään täällä halua ostaa hieman jäätelöä?" Ja tokihan on, kun on juuri nähnyt jättimäiseltä valkokankaalta kuinka Eva Longorian täyteläiset huulet haukkaavat palasen Magnumin paksuakin paksummasta suklaakuoresta. Nam! Erikoisuutena salissa myydään suklaakonfetteja, eli pieniä suklaakonvehteja, joissa on täytteenä vaniljajäätelöä. Lecker!

Itse elokuvan katsominen ei sinänsä poikkea suomalaisesta tujotuksesta, varsinkin jos on sattunut valitsemaan teatterin, jossa kaikki pätkät näytetään alkuperäisversioina. Potsdamer Platzin valtava Sony-Center näyttää kaikki leffat, oikealla kielellä ja pienemmät teatterikeskukset pyörittävät originaalia yhdestä tietystä elokuvasta aina viikon kerrallaan. Mutta varoituksen sana tässä liene paikallaan, sillä saksassa pidemmissä elokuvissa on keskellä tauko! Siis kymmenen minuutin paussi keskellä leffaa, kesken elokuvakokemuksen, juuri kun on uppoutunut selluloidin maailmaan. Kammottavaa, mutta minkäs teet. Pääseepähän vessaan.

Toinen erikoisuus on muuten niin sanottu "überraschungspremiär". Lippu maksaa vain neljä euroa, mutta katsoja saa tietää elokuvan nimen vasta kun se pamahtaa ruutuun. Yllätysensi-ilta siis. Itselläni kävi suunnaton tuuri viime viikolla. Esityksessä oli ehkä yksi kehnoimmista elokuvista koskaan: Warlords. Lihonnut ja rupsahtanut Jet Li riehuu muinaisessa Kiinassa tehden jotain. Elokuvassa oli (jos mahdollista) vielä vähemmän juonta, kuin Jean-Claude van Dammen "Muukalaislegioonalaisessa". Asiaa ei myöskään auttanut se, että pätkä oli tottahan toki dubattu ihanaiselle saksan kielelle. Oijoi! Tämän lisäksi jäin myös palkinnoitta elokuvaa ennen pidetyssä yllätystietovisassa. Tasan eivät käy onnen lahjat. Tämä oli elämäni toinen elokuva, josta meinasin kävellä kesken kaiken ulos. Se ensimmäinen oli muuten suosikkinäyttelijälläni Jim Carreyllä varustettu "Me, myself and Irene", eli päätelkääpä tämän Kung-fu -pätkän taso tästä.

Tschüssi!

LKK