Selluloidia Saksassa.

Rakkaat ystävät. Kuten tiedätte elämääni mahtuu ihastuksia ja fanituksen kohteita enemmän kuin tarpeeksi: Helsinki, Metzelder, fudis, valokuvaus, roskaromaanit.... Yksi kovimmista on kuitenkin tietysti leffat! Ja kuulkaa kun täällä Berliinissä se elävissä kuvissa käyminen on vielä niin paljon halvempaakin. Täällä kun opiskelijoille annetaan alennusta moisesta huvista. Jääpä sitten hieman rahaa vielä ostaa se bisse mukaan sinne teatteriinkin. Voisi Helsinkikin harkita moista käytäntöä. 11 euroa lipusta kun on vaan naurettavan paljon, yleensä vielä luvattoman heikosta tekeleestä.

Mutta siis asiaan: Silverscreen in Germany!

Berliinistä löytyy luonnollisesti pieniä independent-teattereita (kuten ihana Friedrichshainin Intimes) vaikka muille jakaa. Niissä pyörii pienempään levitykseen päässeitä indi-pätkiä ja joskus myös originaaliversioita suuremmista elokuvista. Myös saksalainen elokuva on yleensä hyvin edustettuna. Mahtuupa kaupunkiin kuitenkin myös useita valtavia elokuvakeskuksia a la Tennispalatsi, joissa pääsee nauttimaan uusimmista Hollywood-pläjäyksistä, luonnollisesti saksaksi dubattuina. Mahtuupa multipleksi-kokemukseen Berliinissä muitakin erikoisuuksia, joista aion nyt pahaa-aavistamattomia elokuvakävijöitä varoittaa.

Kuten siis jo ylempänä mainitsin, saavat opiskelijat alennusta kai kolmisenkymmentä prosenttia ja tämän lisäksi jokainen tiistai on niin sanottu Kino-päivä, jolloin kaikki tavallisetkin pulliaiset saavat ko. alennuksen. Lippuja ostettaessa on hyvä kuitenkin huomata, että takarivien paikat ovat euron eturivejä kalliimmat. Köyhemmät saavat siis lähteä aina teatterista niska kipeänä, valkokangasta liian läheltä tuijotettuaan.

Kuten Suomessa myös täällä kuuluu popcorn erottamattomana osana elokuvakokemukseen. Mutta Achtung! Noin 95% kaikesta tarjotusta popcornista on makeaa! Siis sitä kammottavaa toffeehöystöistä shittiä, jota myös Suomessa on yritetty vaivihkaa ruveta syöttämään sen oikean ja alkuperäisen, siis sen suolaisen, sijasta. Onneksi sekä suolan että sokerin maun voi huuhtoa alas kurkustaan oluen pehmoisella pelastuksella. Bisseä saa siis täällä juoda ihan joka paikassa. Myös leffassa. Kaljaa myös mainostetaan ennen jokaisen elokuvan alkua, jotta jano varmasti iskisi. Olutta ei sentään myydä leffasalissa sisällä, toisin kuin jäätelöä. Ennen jokaista elokuvaa tulee myös jäätelömainos, jonka jälkeen verhot menevät kiinni ja valot syttyvät. Saliin saapuu kannettavaa pakastinta mukanaan raahaava tyyppi, joka huutaa aina saman lauseen: "Olisikohan kellään täällä halua ostaa hieman jäätelöä?" Ja tokihan on, kun on juuri nähnyt jättimäiseltä valkokankaalta kuinka Eva Longorian täyteläiset huulet haukkaavat palasen Magnumin paksuakin paksummasta suklaakuoresta. Nam! Erikoisuutena salissa myydään suklaakonfetteja, eli pieniä suklaakonvehteja, joissa on täytteenä vaniljajäätelöä. Lecker!

Itse elokuvan katsominen ei sinänsä poikkea suomalaisesta tujotuksesta, varsinkin jos on sattunut valitsemaan teatterin, jossa kaikki pätkät näytetään alkuperäisversioina. Potsdamer Platzin valtava Sony-Center näyttää kaikki leffat, oikealla kielellä ja pienemmät teatterikeskukset pyörittävät originaalia yhdestä tietystä elokuvasta aina viikon kerrallaan. Mutta varoituksen sana tässä liene paikallaan, sillä saksassa pidemmissä elokuvissa on keskellä tauko! Siis kymmenen minuutin paussi keskellä leffaa, kesken elokuvakokemuksen, juuri kun on uppoutunut selluloidin maailmaan. Kammottavaa, mutta minkäs teet. Pääseepähän vessaan.

Toinen erikoisuus on muuten niin sanottu "überraschungspremiär". Lippu maksaa vain neljä euroa, mutta katsoja saa tietää elokuvan nimen vasta kun se pamahtaa ruutuun. Yllätysensi-ilta siis. Itselläni kävi suunnaton tuuri viime viikolla. Esityksessä oli ehkä yksi kehnoimmista elokuvista koskaan: Warlords. Lihonnut ja rupsahtanut Jet Li riehuu muinaisessa Kiinassa tehden jotain. Elokuvassa oli (jos mahdollista) vielä vähemmän juonta, kuin Jean-Claude van Dammen "Muukalaislegioonalaisessa". Asiaa ei myöskään auttanut se, että pätkä oli tottahan toki dubattu ihanaiselle saksan kielelle. Oijoi! Tämän lisäksi jäin myös palkinnoitta elokuvaa ennen pidetyssä yllätystietovisassa. Tasan eivät käy onnen lahjat. Tämä oli elämäni toinen elokuva, josta meinasin kävellä kesken kaiken ulos. Se ensimmäinen oli muuten suosikkinäyttelijälläni Jim Carreyllä varustettu "Me, myself and Irene", eli päätelkääpä tämän Kung-fu -pätkän taso tästä.

Tschüssi!

LKK