Elossa ollaan.

Kyllä, kyllä olen elossa, vaikka blogipostauksia ei ole tänne viimeisen viikon aikana ilmestynytkään. Olen elänyt elämää yhdeksänkymmentäluvulla, eli ilman internettiä, mutta nyt se on ainakin toistaiseksi ohi. Koulun väliaikaiset nettitunnukset lopettivat yhteistyön, mutta virallinen opiskelijatodistukseni uusine nettitunnuksineen antoi vielä odottaa itseään. Kiinnostavaksi tilanteen teki se, että samoilla tunnuksilla olisi myös viime viikolla pitänyt ilmoittautua kursseille, mutta minkäs teet. En kuitenkaan paini yksin pulmani kanssa, vaan noin puolet opiskelijoista joutuu joka vuosi vain ilmestymään kursseille ilman ilmoittautumista ja aina on kuulemma paikka opetuksesta herunut. Luotan "olen tyhmä Erasmus-opiskelija" -kikkaan. Luentojen piti muuten tietojeni mukaan alkaa tällä viikolla, mutta kävikin ilmi, että oman tiedekuntani opetus aloitetaankin syystä X vasta ensi viikolla. Siis taas yksi viikko toivotonta lorvailua edessä. Tämä on Saksalaista järjestelmällisyyttä.

Järjestelmällisyys esitti kauniit kasvonsa minulle myös tänä hemaisevan sateisena aamuna, kun vääntäydyin väkipakolla ennen kukkoa sängystä mennäkseni Bürgeramtiin (jälleen kerran) ilmoittaakseni uuden osoitteeni (jälleen kerran). Hyvät ihmiset Amtissa ovat kuitenkin lakossa (jälleen kerran), joten joudun luultavasti uusimaan reissuni jokusen kerran. Kukaan kun ei ole oikein varma a) koska lakko loppuu tai b) loppuuko se. Toivottavasti edes tietävät miksi lakkoilevat. Kreuzberg-Friedrichshainin Amt kun on nähkääs ainoa koko kaupungin virastoista, joka sulkee ovensa aina säännöllisen säännöttömin väliajoin. Sen siitä saa kun asuu "vaihtoehtoisten ja tiedostavien" ihmisten alueella...

Tästä pääsemmekin aiheista tärkeimpään, eli uuteen asuntooni. Sain vihdoin ja viimein raahattua kamani uuteen kämppään viime tiistaina. Herra Hoolle suuri kiitos muuttoavusta ja siitä, että sain loisia nurkissa vuokrasopimusteni väliset päivät. Kämppä on edelleen todella mukava yksiö rauhallisessa talossa. Mitä nyt jaan osoitteen todella epämääräisen ja ikkunattoman (luojan kiitos siitä) topless-baarin kanssa, vaan sepä ei sisäpihan asuntoihin juurikaan vaikuta. Kämppä on siis kylppärillä ja keittiöllä varustettu ja täysin kalustettu yksiö täällä Friedrichshainissa. Tarkemman osoitteen ilmoitan jonkin hieman vähemmän julkisen kanavan kautta ;) Asunto on mukavasti sisustettu ja bonarina sisältää maailman suurimman kylpyammeen! Onnellista! Kylpyamme on itse asiassa niin suuri, että huoneeseen ei ole jäänyt tilaa lavuaarille, mutta pianhan siihenkin on tottunut, että hampaat pesee keittiössä ja kädet kylpyammeen hanan alla.

Erityisenä ansiona asunnossa on ihan oikea väri-TV. Kolmekymmentä kanavaa täynnä saksan ihanaista kieltä. Dubbaukseen tottuu yllättävän nopeasti ja olenkin seurannut ainakin seuraavia kulttuurituotoksia saksaksi synkattuina: Simpsonit, Kauniit ja Rohkeat, Da Vinci -koodi (muuten ihan yhtä paska saksaksi), South Park, Carrie 2, Uskollinen Puutarhuri... Täytyy sanoa, että erityisesti Ridge kuulostaa entistäkin kuumottavammalta saksaksi. Ah So! Olen kuitenkin varma, että kielitaito karttuu nopeammin, jos itseään aktivoi puhumaan, kirjoittamaan mutta myös kuulemaan kieltä. Tämän takia olen rohkeasti käynyt ihan oikeissakin elävissä kuvissa katsomassa saksankielisiä elokuvia. Der Baader Meinhof Komplex on muuten pirun kova leffa. Suosittelen lämpimästi. Erityisen hauskoja leffaelämyksistä tekee leffan jälkeen Erasmus-opiskelijoiden välillä käydyt keskustelut siitä, mistä tarinassa oikeastaan oli kyse. Jokainen kun on saksallaan ymmärtänyt elokuvan eri kohtauksia hieman erilailla.

Kulttuuria olen harrastanut muutenkin parin viime viikon aikana enemmän kuin koko aikanani täällä Berliinissä, eli edelleen aika vähän. Olen käynyt museoissa ja konserteissa ja yllätyksekseni jopa nauttinut niistä. Molempia tässä kaupungissa riittää kyllästymiseen asti ja ongelmana onkin löytää runsauden seasta ne itselle sopivat ja kiinnostavat kohteet. Itse teen totta kai klassisesti ja annan muiden päättää. Toistaiseksi on käynyt tuuri. Eilen olimme esimerkiksi vanhassa Stasi-vankilassa vierailulla, missä DDR:n aikana pidettiin säilössä ns. yhteiskunnan vihollisia ja muuta epämääräistä ainesta. Kieroksesta teki erityisen mielenkiintoisen se, että kaikki kierrosten vettäjät ovat itse istuneet kyseisessä korjauslaitoksessa aikaa, kuka milläkin keksityllä syyllä. Oma oppaamme oli muusikkohippi, joka oli kuusikymmentäluvun lopulla erehtynyt tekemään valtiota arvostelevan banderollin. Palkintona tästä kulttuuriteosta oli öinen kyyditys säilöön ja kuulusteluihin vailla oikeudenkäyntiä sekä puolitoistavuotta vankeutta, joista puoli vuotta vierailemassamme huippusalaisessa ja erityisen pahamaineisessa Hochschönhausenissa. Täytyy sanoa, että vierailut kumi-, metalli-, seisoma- ja vesiselleissä olivat kaltaiselleni ostalgikolle kaivattu pistos realismia.

Iloisempaa kulttuuria oli tarjolla Berliinin vuosittaisilla Poppkomm-festivaaleilla. Kävimme kuuntelemassa mm. superkuumaa katalonialaista setäbändiä nimeltä El Tio Carlos, israelilaista goottitaiderokkia (tarvitseeko sanoa enempää?), turkkilaista kansanmusiikkia, ranskalaista singersongwriter-hömppää, kovaa elektrorock/popbändiä saksasta sekä eräitä vähemmän tunnettuja eksoottisia artisteja kuten Ismo Alankoa. Täytyy sanoa, että suomeksi laulettu "Kuka teki huorin" upposi yllättävän hyvin berliiniläiseen rockpoliisiyleisöön. Ja kaikki tämä reilusti alle kahdellakympillä. Ajatella.

Luulenpa, että tämän postauksen loppu on käsillä. Nyt lähden selvittelemään lisää asioita, kuten esimerkiksi ihka oman nettiliittymän saatavuutta. Tänään ei tosin taida olla minun päiväni.

Lieben Gruß
LKK