Berlinale.

Rakkahat. Kuten tiedätte olen elämässäni ehtinyt innostua melkomoisen monesta alasta. Yksi harrastus on kuitenkin säilynyt matkan varrella menossa mukana ja otsikosta arvannettekin mistä puhun. Elokuviin ja yleisestikin kulttuuriin hurahtaneelle Berliini on taivas! Vastikään päättyneen Berlinalen tarjonta esimerkiksi jättää monet muut elokuvafestivaalit kauas taakseen. Festarit kestävät noin puolitoista viikkoa ja sen aikana lähes kaikki Berliinin elokuvateatterit on varattu vain festarielokuvien esittelyyn. Olin etukäteen kuullut useita varoituksia ja kauhukertomuksia siitä, kuinka elokuviin lähestulkoon mahdotonta saada lippuja ilman tuntien jonotusta aamuyön kaatosateessa, mutta todellisuudessa piletit irtoavat varsin helposti, jos on valmis näkemään muutakin kuin kilpailusarjan elokuvia ensi-illassa. Ilmestymällä teatterille paria tuntia aikaisemmin (aina ei tarvitse vaivautua niinkään aikaisin) lippukassalle pitäisi lipun ostaminen olla lasten leikkiä. Hintakaan ei päätä huimaa. Opiskelijoille lippu irtoaa kolmella ja puolella eurolla ja myös ulkomaiset opiskelijakortit hyväksytään.

Ilmaista huvia sen sijaan on näyttelijöiden ja tuomariston julkkisjäsenten (tänä vuonna Tilda Swinton) bongaus. Itse en jaksanut pahemmin punaisen maton liepeillä roikkua, mutta onnekkaimmat saattoivat bongata ainakin Keanu Reevesin, Demi Mooren ja sen siipan Ashton Kutcherin. Keanun missasin vahingossa (snif) ja Demiä en kylmässä jaksanut odotella. Olen nähnyt Malibu Barbieita aikaisemminkin. Itse leffoja en etukäteen juurikaan tutkiskellut vaan marssin vain suoraan läheiselle teatterille ja ostin lipun elokuvan nimen perusteella. Tällä taktiikalla näin monentasoisia elokuvia moninaisista maista. Osa oli erinomaisia ja osa… noh sanotaan nyt vaikka erilaisia. Kultaisen karhun nappasi muuten tänä vuonna perulais-espanjalainen "La teta asustada". Itse en sitä tietenkään nähnyt, mutta elokuva tulee varmasti ns. normaalilevitykseen piakkoin. Seuraavassa lyhyt katsaus itse näkemiini pätkiin. Luvassa siis pisin postaus tähänastisista…

Double Take
Tämä Johan Grimonprezin jokseenkin kokeellinen elokuva yhdisti vanhoja arkistopätkiä, Hitchcockin elokuvia ja dokumenttia kokonaisuudeksi, joka peilasi kylmän sodan vastakkainasettelua vanhan jännityksen mestarin elokuvien kautta. Päästyäni sisään leffaan se osoittautui oikeastaan oikein kelvolliseksi elokuvaksi. Elokuvan päätteeksi ohjaaja oli paikalla vastaamassa yleisön kysymyksiin ja niitähän tästä monisyisestä elokuvasta riitti esitettäväksi. Selitysten jälkeen teki mieli marssia lippukassalle ja ostaa lippu elokuvan iltanäytökseen. Sen verran jäi vielä hampaankoloon…

Fucking Different Tel Aviv
Tämä israelilainen hepreaksi puhuttu elokuva edusti festivaalien pakollista vähemmistöelokuvaa. Pätkä koostui kahdestatoista eri ohjaajan tarinasta Tel Avivin homoyhteisössä. Mukaan mahtui hyvin eritasoisia pätkiä aina loistavista täysin tekotaiteellisiin Taikin pääsykoetöihin asti. Sääli sinänsä, koska osasta tarinoista olisi voinut irrota paljon enemmänkin. Varsinkin naisten välisiin suhteisiin keskittyneet pätkät olivat todella yliseksualisoituja ja vaikuttivat välillä enemmän kouluikäisen fantasioilta kuin elokuvafestivaalien teokselta. Osin siis aivan kamalaa scheissea.

Katalin Varga
Tämä Peter Stricklandin unkarialais-romanialainen elokuva oli ainoa näkemäni kilpailusarjassa mitellyt teos. Kyseessä oli melko perinteinen tarina naisen taistosta oikeuden puolesta maskuliinisessa yhteisössä. Ei sinänsä mitään uutta, mutta kauniit maisemat ja sen mukainen kuvaus jaksoivat ainakin allekirjoittanutta viihdyttää. Ei mikään Feel good –pätkä, mutta niitäpä meidän eurooppalaisten leffat harvoin ovat. Onneksi.

An Englishman in New York
Tiedätteko Quentin Crispin? En minäkään tiennyt ennen tätä elokuvaa. Tositapahtumiin perustuva leffa seuraa englantilaisen Quentinin elämää tämän muutettua vanhalla iällä tähdeksi keskelle New Yorkin värikästä homoyhteisöä. Leffa ei olisi ollut muuta kuin jälleen yksi elämäkertaelokuva ilman John Hurtin suoritusta Quentininä. Voitte uskoak, että yleisö oli taivaassa, kun näytöksen jälkeen sekä Herra Hurt, että ohjaaja Richard Laxton marssivat lavalle vastaamaan yleisön kysymyksiin. Tietenkään en silloin keksinyt mitään järkevää… Berlinalessa esitettiin myös Crispin elämään perustuva dokumenttti ”Resident Alien” sekä Quentinin aikoinaan maineeseen nostanut ”The Naked Civil Servant”. Tutustukaa!

Laskar Pelangi (Rainbow Troops)
Tämä Riri Rizan ohjaama indonesialainen elokuva osoittautui oikein söpöksi ilmestykseksi. Taistelu pienen kyläkoulun puolesta ei sinänsä ole mitenkään omaperäinen kuvaus, mutta kauniissa ympäristössä kauniisti kuvattuna tarina jaksoi kuitenkin kantaa leffan läpi. Kerrankin lahjakkaiden lapsinäyttelijöiden ansiosta pieni pateettisuuskin annettakoon anteeksi. Enpä ihmettelisi, vaikka leffa tulisi Suomeenkin asti.

Snijek (Snow)
Aida Begićin ohjaus oli draamallinen kuvaus pienestä olemassaolostaan taistelevasta kylästä (kuulostaako tutulta?), jonka asukkaat pyrkivät jatkamaan normaalia elämää, vaikka kylä onkin menettänyt kaikki miehensä taisteluissa. Melko perinteinen kuvaus yhteisöstä ja vahvoista naisista sodan aiheuttamien traumojen keskellä. Toinen luultavasti myös Helsinkiin rantautuva elokuva.

Hans im Glück
Ainoa näkemäni saksalainen elokuva oli Claudia Lehmanin hullunkurinen dokumentti punklaulaja Hansin värikkäästä elämästä DDR-ajoista aina nykypäivään asti. Jos ei muuta, niin leffa toimi mainiona perehdytyskurssina itäberliiniläiseen aksenttiin. Englanninkielisen tekstityksen avulla, elokuvan kuiva huumori upposi kuitenkin ulkomaalaiseenkin.


Voitte olla varmoja, että allekirjoittanut varaa itselleen ensi vuoden helmikuussa viikon lomaa, jonka aikoo viettää elokuvan ihmemaassa. Festariviikko hurahti ainakin nyt kuin siivillä ja jäljelle jäi vain hirvittävä nälkä nähdä lisää. Samalla normaalia elokuvavalikoimaa tutkaillessa en voi kun surra leffateattereissa normaalisti näytettävien pätkien tasoa. Ei tekisi varmaan pahaa isoille teattereillekaan hankkia välillä muitakin kuin Hollywoodin tai Saksalaisten ”supertähtien” tuotantoa. Itse juuri Benjamin Buttonin nähneenä, en voi todeta kuin ”voi jeesus”. Onneksi täältä Berliinistä löytyy hieman ”vaihtoehtoisempiakin” teattereita ja kotona Helsingissä odottaa iki-ihana ja rakas Orion.

Leffaelitistin terveiset,
LKK